Minä itse miellän koiranomistajan sellaiseksi, joka nauttii koiran kanssa työskentelystä. Sen ei tarvi saada jokaisesta lajista huippupisteitä, onhan se toisaalta kiva jos oma koira menestyy ja näin päin pois, mutta entäs se koira sitten. Ei koira vaadi ihmeitä. Luigista ja aikaisemmista koirista olen huomannut, että koiralle riittää kiva tekeminen omistajan kanssa. Luigikin on aivan liekeissä, kun me leikitään jollain lelulla. Tai pallolla. Joko pihalla tai sisällä. Kyllä, me leikitään myös sisällä, vakava virhe joittenkin mielestä. Ei minun. Me tehdään paljon asioita pienissä erissä sisällä, isoissa erissä ulkona. Plus sitten nämä turhat temput, joissa Luigi on aika pro.
Kyllä käydään näyttelyissä, näin niinkuin suurimmaksi osaksi, vaan ei tuo siltikään ole 100% näyttelyrekku. En minä vahdi tarkasti, että pyörikö tuo paskassa pihalla, senkus pyörikööt, pesuaineet on keksitty. Se saa juosta metikössä niinkuin tykkää, pomppia vesilammikoissa, pyöriä yms. Sitä ei kahlita mihinkään, paitsi näyttelypaikassa häkkiin, mutta sisällä se saa liikkua vapaasti, ulkona vielä vapaammin.
Minun pääasiani on, että koira nauttii elämästään. Monta kertaa olen myös kuunnellut/puhunut ihmisten kanssa, jotka kertovat miten vaikea eläimistä on luopua. Milloin on oikea aika luopua eläimistä, perheenjäsenestä. Antaako koiran/kissan/jonkin muun eläimen "kärsiä", lääkkeitä syötetään aamuin illoin, että kivut pysyvät poissa. Ja ei, nyt en puhu mistään antibiooteista tai muista kipulääkeistä. Nyt puhun sellaisista lääkkeistä, joita koira joutuu syömään koko loppuelämän. Milloin on oikea aika antaa eläimen mennä? Eihän sitä kukaan muu tiedä, kuin eläimenomistaja itse. Kyllä se eläin kertoo, kun ei jaksa enää. Olen nähnyt edesmenneen sheltin silmistä sen kiitoksen, kun lopettamispäätös oli tehty. Itkusilmässä halasin koiraa viimeisiä kertoa, kerroin sille kuinka se tulee aina pysymään minun sydämessäni, kuinka se on aina ollut elämäni koira. Näin sen pennusta kasvavan aikuiseksi ja muuttuvan hitaasti veteraaniksi. Koiran omistaminen ei ole pelkästään iloa. Siihen liittyy myös surua. Mutta surun kanssa on opittava elämään. Jos itkettää, niin sitten itketään. Turhaan sitä patoaa sisälle. Sen minä olen oppinut. Olen itkuni itkenyt edesmenneitten koirien takia. Nyt muistelen niitä hymyillen ja voin ylpeästi sanoa, että olen omistanut tai osaomistanut kaksi aivan mahtavaa rekkua. Virheitä niissä oli, enemmän kuin laki sallii, mutta hälläkö väliä. Rakkaita ne siltikin olivat.
Kukaan ei ole koskaan sanonut, että eläimen omistaminen pitäisi olla helppoa. Ei se ole. Ja kukaan muu, kuin eläimen omistaja ei voi tietää toisen eläimistä mitään. En tiijä, onko tuo yleistä vain koiraihmisten keskuudessa, vai tapahtuuko sitä kaikkien eläintenomistajien keskuudessa. Mene ja tiedä. Sen tiijän, että koiraihmisten kanssa tätä tapahtuu, välillä liiankin paljon. Ihmettelen itsekkin, joittekin koiraomistajien touhua, mutta ihmettelen sitä päänisisällä, enkä juoruille siitä muille. Minun luokse kyllä voi tulla puhumaan suoraan. Päin naamaa, minä kyllä kuuntelen, otan neuvosta vaarin (ehkä), mutta turha luulla, että jään hiljaa seisomaan tumput suorana. Minä puhun asioista niitten oikeilla nimillä. Tästäkin olen saanut kuulla, mutta mitäs sitä turhaan kiertelemään ja kaartelemaan, kun pääsee paljon helpommalla, kun sanoo asiat niinkuin ne on ja kertoo mielipiteensä.
Kuka määrää hyvän koiranomistajan? Kuka sen on keksinyt. On minussakin parantamisen varaa koiranomistajana, aivan varmasti. Mutta entä sitten? Koirani ei ole täydellinen, minä en ole lähelläkään täydellisyyttä, haittaako se? Ei minua, joitakin ehkä voi haitata, mutta siinäpähän. Ei meitä tarvi tuijottaa. Minä olen minä, enkä kukaan muu, en muutu joksikin sellaiseksi mitä en halua olla. Jos luonteeni/ulkonäköni/juttuni ei miellytä, niin siitä pääsee eroon yhdellä tavalla, kiertäkää kaukaa.
Minä voin sanoa, että me ollaan Luigin kanssa aika perhanan hyvä tiimi. Parantamista varmasti vaaditaan, mutta entä sitten. Paljoa jaksa välittää. :) Me tehdään hommia, silloin kun molemmat halutaan ja kun väsyttää, niin sitten väsyttää. Sitten möngitään peiton alle lepäämään ja taas jaksaa.
Niin! Se vielä, että joskus naurattaa ei-niin-koiraihmisten luullot siitä, että töppöjalkoilla ei pääse lujaa juoksemaan. Tervetuloa kattomaan, kun tuo töppöjalka ottaa kunnon spurtit koirakavereitten kanssa tai kepin/pallon perään. :) Vauhtia ja vaarallisia tilanteita löytyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti