Koirathan tunnetusti ajattelevat hyvin yksinkertaisesti. Iloitsevat pienistä asioista mitä tapahtuu niiden ympärillä. Oletteko koskaan ajatelleet, miten jännä lelu voi tyhjä maitopurkki olla? Minä en, ennenkuin pitkästä aikaa annoin Luigille maitopurkin, mihin laitoin raksuja. Voi sitä ilon määrää! Ja sitä iloa riittää vieläkin, vaikka raksuja siellä ei enää olekkaan. Koira heittelee sitä ympäri kämppää. Myös tyhjät limukkapullot ovat Luigin suurin ilo. Luigi oikein tulee tökkimään limppapulloa, joka on lattialla pystyssä ja jos se ei kaadu helposti, katsoo koira minua ja limppapulloa vuorotellen. Elämän pieniä iloja.
Minä monta kertaa olen kironnut, kun tuo ei välillä kuuntele ollenkaan. Mutta sitten kun rauhoitun ja alan miettimään, niin en minäkään aina kuuntele ihmisiä, varsinkaan jos tiedän että nyt on vielä jotain jännempää tekemistä. Näinpä näin. Jos pihalla on älyttömän mielenkiintoinen haju, niin paljoa siinä omistajan "tänne"-käskyt painaa. Aivan, ei paina. Nyt minun kimppuun hyökätään ja todetaan, että olen kauhia koiran omistaja, kun koira ei tottele. Kyllä se tottelee. Heti sen jälkeen kun käännän sille selän ja kävelen pois päin. Että silleen. Silloin Luigi pitää kyllä huolen, että en mene kauas.
Voi kun tuon huolettoman asenteen voisin saada itsekkin. Mutta ihmisenä se ei taida onnistua. Aina löytyy jokin uusi murehdittava. Mutta edes yhdeksi päiväksi, haluaisin unohtaa murheet ja vain nauttia. Se kyllä onnistuu, mutta pienissä määrissä. Siihen auttaa se usein, että ottaa koiran menee pihalle ja vain katsoo, kun iloinen tappijalka nuuskuttelee kaiken maailman hajuja pihalla ja juoksee kuin tuli pepun alla. Vain siitä ilosta, että tuntee kirpeän pakkasilman kasvoilla. On se tämä elämä joskus kivaa. Koiran näkökulmasta katsottuna ultimaattisen mahtavaa. Sitten ilo on ylimillään, kun nähdään koirakavereita ja niitten kanssa saa tulla ja touhottaa vapaasti. Se iloisuus, seurallisuus, juokseminen, pomppiminen ja kaikki yhdessä. Voiko parempaa toivoa? No ei voi. On se vain niin ihanaa.
Ihmiset ovat myös niin pikkumaisia, toisten elämä kiinnostaa enemmän, sitä pitää seurata, stalkata ja kaikkea. Oman elämän köyhyys? Voi olla, naurattaa lähinnä.
Täällä valmistaudutaan kohta jouluun, ei ehkä joulun itsensä takia, vaan erään toisen asian takia. Joskus sitä miettii, että mihin ihmeeseen minä olen pääni survonnut, mutta ei voi mitään, olen survonut sen pääni jo kaikkeen. Kaikkeen ihanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti